Nora Hapuli
Kun Ulla Lappalainen viime kesäkuussa pyysi minua mukaan teatterin käsikirjoitusryhmän ensimmäiseen tapaamiseen, en kieltäytynyt. Päinvastoin, ensimmäisen tapaamisen jälkeen päässäni alkoi myllertää ajatuksia, ideoita, suunnitelmia ja tavoitteita. Syksyllä meitä oli kaksi jäljellä, minä ja Riikka.
Olen aina pitänyt teatterista. Ennen kesää 2011 mietin usein, kuinka hauskaa sen toiminnassa mukana oleminen voisi olla. En vain koskaan tiennyt, mitä olisin voinut koulumme teatterin toiminnassa tehdä. Ironista, ettei kirjoittaminen tullut aikaisemmin mieleeni, sillä sehän on ainoa asia, joka minulta sujuu vaivatta hengittämisen lisäksi.
Sitä ei silti käy kiistäminen, etteikö teatterikäsikirjoituksen tekemisessä olisi ollut työtä. Oikeastaan nyt huhtikuussa 2012 ajatellen sehän oli valtava prosessi varsinkin sellaiselle, jolla ei ollut minkäänlaista kokemusta teatterista, käsikirjoittamisesta tai siitä, mitä lavalle voi kirjoittaa tapahtuvaksi. Näinä hetkinä kuitenkin kiitän perfektionistisuuttani ja kritiikinsietokykyäni, joiden avulla käsikirjoitus hioutui parhaimpaan mahdolliseen tulokseen.
Olen utelias, rakastan haasteita ja pidän uusista asioista. Sen takia teatterikäsikirjoituksen tekeminen todennäköisesti onkin ollut niin palkitsevaa. Olen kehittynyt tarinankertojana, sillä käsikirjoittamiseen pätee sanonta ”less is more” eli ”vähemmän on enemmän”. Suurieleisesti, monitulkintaisesti ja paljon sanoja viljelevänä kirjoittajana oli valaisevaa huomata, miten vähäisillä asioilla voidaan kertoa suuria asioita. Tämä on todennäköisesti suurin projektini, jossa olen ehtinyt tässä vaiheessa elämääni olla mukana.
Käsikirjoittajana koen valtavan hienona sen, kun näen tarinani heräävän eloon lavalla. Se on aivan uusi muoto tulkita tekstiä. Tähän mennessä olen tyytynyt omaan mielikuvitukseeni ja siihen, että muiden mielikuvitus tekee tekstistäni heille totta. Nyt kun tarinaani on puhallettu ilmaa oikeilla ihmisillä ja oikealla miljööllä, se avautuu tekstin tekijälle itselleenkin, muista puhumattakaan, täysin uudella tavalla.
Riikka Simpura
Riikka Simpura
Kaikki alkoi muutamista hatarista ideanpoikasista, joita pohdiskelin kesällä puutarhakeinussa. Lueskelin näytelmiä ja kävin kirjeenvaihtoa Ullan kanssa. Suurin osa hienoista visioista kariutui matkan varrella. Vanhojen tilalle syntyi kuitenkin uusia, ja niin näytelmä hämäläisen hitaasti mutta varmasti vyöryi kohti lopullista muotoaan. Oikeastaan vasta loppusyksystä (jos nyt vielä silloinkaan) minulle alkoi valjeta, mistä siinä pohjimmiltaan on kyse.
Kirjoitin lukuisia versioita, joista viimeinen oli valmis vuodenvaihteessa. Pompahdus edustaa minulle siis omalla tavallaan jo mennyttä aikaa, vaikka toisaalta odotan erittäin suurella mielenkiinnolla, miten se taipuu näyttämöllä ja mitä siitä ajatellaan, jos ajatellaan. Esitettäväksihän se on tarkoitettukin, ja kuten Norakin toteaa, näyttelijät saavat tekstin eloon. Minua ilahduttaa, että joukko hyviä ja omistautuneitakin tekijöitä lähti työstämään esitystä.
Tavoittelin kirjoittaessani jonkinasteista kepeyttä, mutta yritin parhaani mukaan vältellä mitäänsanomattomuutta. Jo heti syksyllä kysyin Katja Iso-Koivistoa säveltämään näytelmään, ja hän tarttui haasteeseen. Teksti oli tuolloin vielä pahasti vaiheessa. Jopa henkilöiden nimet vaihtuivat kirjoitusprosessin aikana useasti. Näytelmän monista noloista työnimistä en viitsi edes puhua.
Pompahdus poiki minulle muutakin kuin hetkellisen pallo-sanayliherkkyyden, nimittäin lisää kirjoitettavaa. Tein yhden näytelmän takaumakohtauksista kirjoituskilpailutyöksi, joskin sen jälkeen kohtaus on vielä muuttunut. Vuoden alussa Pompahdus, josta olin siis juuri päässyt, vei minut Ahaa Teatterin käsikirjoitusryhmään, jossa työstämmekin nyt yhdessä nuortennäytelmää.
Pompahdus on ensimmäinen kunnon yritykseni kirjoittaa mitään esitettäväksi tarkoitettua. Työskentelin tekstin parissa siis enemmän tahdolla kuin taidolla ja kokemuksella. En siksi suhtaudu siihen vakavana elämän ja kuoleman kysymyksenä, enemmänkin pikkuisena leikkinä. Vaikka se vajaa 30 liuskaa tuntui välillä vaativan kokoonsa nähden tolkuttomasti kypsyttelyä, hiomista ja aikaa, niin innostus ja vahva tahto olivat silti työn loppuun vieneitä päävoimia käsikirjoituspalaverien lisäksi. Kirjoittamista aion tavalla tai toisella jatkaa hamaan tulevaisuuteen, oli laji sitten mikä tahansa.
