Tällä sivulla Hykin Teatterin ohjaaja/tuottaja/vastaava Ulla Lappalainen kertoo näkökulmiaan.
Viikko ennen ensimmäistä ensi-iltaa
Kevään sadepisaroita. Kummallinen, toiveikas mieli. Melkein kevyt olo. Se johtuu tietysti myös siitä, että lähes jokavuotinen valo- ja tekniikka-apurimme Mr. Positiivisuus eli Veikko Pulli aloitti tänään taltuttaa koulun liikuntasalia valojen ja varjojen näyttämöksi.
Sisäinen rauhani johtuu myös siitä, että muutamat pienet asiat ovat loksahtaneet kohdalleen. Epäilemättä tämä harmonia on sirpaleina jo huomenna, tai viimeistään ensi viikolla, kun taas ilmaantuu uusia yllättäviä haasteita.
Olen ylpeä nuorista, joiden kanssa teen työtä. He ovat antautuneita, ja osaavat yllättää. Muutama päivä sitten järjestettiin yllätyssynttäritkin kesken harjoitusten. Yhtä porukkaa ollaan, yhdessä heitetään huulta, nauretaan ja riehutaan rooleissa, silloin kun ollaan treeneissä. Ulkopuolella jokaisella oma elämä.
Vahvat keskenään erilaiset, mutta yhteistyökykyiset persoonat luovat yhteisön, joka pystyy ideoimaan ja luomaan uutta, kääntämään Noran ja Riikan tekstit yleisön nähtäväksi.
Tuottajan vinkkelistä vko 14
Ensi-illan jälkeen:
Välillä täytyy päästää irti...
Suunnilleen sanoihin ”Välillä täytyy päästää irti, jotta vois taas pitää kiinni” päättyy Nora Hapulin näytelmä Päästäkää mut irti. Näytelmän ensi-ilta oli eilen ja ohjaajan työ on nyt lähes ohi, esitys näyttelijöiden ja taustatiimin vastuulla, joten nyt on päästettävä irti. On kuljettu pitkä matka yhdessä näyttelijöiden kanssa, nähty toisistamme eheitä ja nurjia puolia, liikuskeltu tunteiden sekamelskassa, jäsentymättömissä olotiloissa, lähellä ja etäällä toinen toisiamme, vaikututtu ja kasvettu, oltu matkalla, rakennettu siteitä ja irtaannuttu. Hetken aikaa oltu tärkeitä toisillemme, synnytetty Noran tekstin mustista merkeistä näyttämökuvia, siirretty teksti toiminnaksi, mahdollistettu olemattoman rakentuminen ilmassa aistittavaksi, valoissa häilyväksi, liittyväksi katsojien muistoihin, unelmiin ja pelkoihin, omaan totuuteen ja mielikuvituksen pyörteisiin.
Olen iloinen, että olen saanut projektiin taitavan ja energisen ryhmän, jonka usean jäsenen kanssa olemme tuttuja jo parin viime vuoden ajalta. Osalla on takana esiintymisiä Hämeenlinnan teatterissa, Miniteatterissa, joku on ollut Hannele Myllyntaustan opissa Kaurialan yläkoulussa, joku esiintyy kuorossa, harrastaa musiikkia, keikkailee, filmaa elokuvia. Tuntuu hyvältä myös se, että tiimissämme on jäseniä, jotka hoitavat asioita lavan takana vähintään yhtä taitavasti kuin näyttelijät, nimittäin tarpeisto-, meikki-, lavastus-, ääni- ja valovastaavat ja -apulaiset.
Sulla on koko ajan ikävä jonnekin...
”Sulla on koko ajan ikävä jonnekin, mut sä et tiedä minne”, sanoo Nora Hapulin näytelmän Hesasta muuttanut punkkaripoika Sami. Sami on epätoivoinen itsensä etsijä, mutta kiteyttää lauseessaan myös eheäksi ihmiseksi kehittymisen perushaasteen. On oltava kaipuu, haave jostain paremmasta, on pystyttävä tahtomaan sitäkin, mistä ei vielä tiedä. On oltava uskallusta ikävöidä ennalta-arvaamatonta, on uskallettava lähteä matkaan, vaikka loppu on hämärän peitossa ja riippuvainen muistakin kuin itsestä. On oltava itselle uskollinen ja jaksettava etsiä, löydettävä uusia polkuja. Ajateltava luovasti. Haastettava itsensä niin elämässä kuin teatterissa.
Viikko ennen ensimmäistä ensi-iltaa
Kevään sadepisaroita. Kummallinen, toiveikas mieli. Melkein kevyt olo. Se johtuu tietysti myös siitä, että lähes jokavuotinen valo- ja tekniikka-apurimme Mr. Positiivisuus eli Veikko Pulli aloitti tänään taltuttaa koulun liikuntasalia valojen ja varjojen näyttämöksi.
Sisäinen rauhani johtuu myös siitä, että muutamat pienet asiat ovat loksahtaneet kohdalleen. Epäilemättä tämä harmonia on sirpaleina jo huomenna, tai viimeistään ensi viikolla, kun taas ilmaantuu uusia yllättäviä haasteita.
Olen ylpeä nuorista, joiden kanssa teen työtä. He ovat antautuneita, ja osaavat yllättää. Muutama päivä sitten järjestettiin yllätyssynttäritkin kesken harjoitusten. Yhtä porukkaa ollaan, yhdessä heitetään huulta, nauretaan ja riehutaan rooleissa, silloin kun ollaan treeneissä. Ulkopuolella jokaisella oma elämä.
Vahvat keskenään erilaiset, mutta yhteistyökykyiset persoonat luovat yhteisön, joka pystyy ideoimaan ja luomaan uutta, kääntämään Noran ja Riikan tekstit yleisön nähtäväksi.
Tuottajan vinkkelistä vko 14
Herään. Tajuan, että kevään ensi-illat ovat kutkuttavan pian. Teemme historiaa, sillä ensi-iltoja on kaksi: Nora Hapulin punk-jenginäytelmä Päästäkää mut irti (4.5.) sekä Riikka Simpuran pienoiskomedia Pompahdus. (14.5.). Toukokuun puolivälissä Hykin teatterin kymmenes esitys on siis totta. Näytelmätekstejä alettiin kirjoittaa vuosi sitten. Viime marraskuussa rekrytoitiin näyttelijät ja muu tiimi. Harjoittelukausi pyörähti käyntiin joulukuussa.
Meitä on nelisenkymmentä, paljon kuten aina. Kaikki osallistuvat vapaa-aikanaan, iltapäivisin, viikonloppuisin, muiden harrastusten lomassa. On niitä, jotka ovat jo mukana viidettä vuottaan, tai kolmatta ja niitä, jotka nyt tekevät ensimmäistä pestiään. On niitä, jotka sanoivat, että voivat tulla auttamaan ja niitä, joita pyydettiin mukaan. On niitä, jotka tulevat, koska ovat kasvaneet kiinni porukkaan, jääneet koukkuun teatteriin. On niitä, jotka tähtäävät teatteriuralle. On niitä, jotka tulevat katsomaan, aistimaan pukkarin sähköä ja hervotonta huulenheittoa tai käymään elämää suurempia keskusteluja harjoitusten päätyttyä. Teatteri on elämää isolla E:llä! Se on mahdollisuus tutkia elämää ja välittää koskettavia tarinoita katsojille.
